*

MirkaVainikka Ihmisarvoista elämää!

Päihdepilke silmäkulmassako Jere?

Päätin lukea Jere Karalahdesta kertovan kirjan. Oma ajatukseni on, että kirja on pieni kurkistus päihderiippuvaisen jääkiekkoilijan arkeen. Jääkiekkolegendaa ihailevat silmälasit kannattaa ottaa pois, ennen lukukokemuksen aloittamista. Päihdevuoristoradan kova meno ei tässä minusta vaikuttanut houkuttelevalta. Tunteeni vaihtelivat, kuten huumeriippuvaisen läheisellä konsanaan. Oli hetkiä, jolloin halusin vakuuttua siitä, että päihteiden käyttö on hallinnassa. Välillä taas totesin, että nyt lähti lapasesta. Kokonaisuuden näkökulmasta ajateltuna Jeren elämä on kulkenut vuoristorataa, kuten monella mullakin riippuvuuden kanssa kamppailevalla ihmisellä nuoruudesta tähän päivään. Täysraittius ei edelleenkään ole hänen juttunsa, joten vuoristorata saattaa jatkua.

 

Riippuvuus on monimutkainen ilmiö. On ihmisiä, jotka ovat huumeriippuvaisia ja tarvitsevat paljon hoitoa ja jotka eivät kykene pysymään juurikaan yhteiskunnassa mukana. On myös ihmisiä, jotka pystyvät jonkun aikaa rimpuilemaan huumeriippuvuuden ja arjen välisessä kaksoiselämässä. Heille tulee ajoittaisia ylilyöntejä, kuten Jari Sillanpäälle kävi. On ihmisiä, jotka ovat kokeilleet huumeita ja ajattelevat, että kokeilun riskit ovat kaikille samanlaisia kuin itselle. Kuitenkaan huumeiden kokeilu-, käyttö- tai toipumiskokemus, ei tee kenestäkään huumealan asiantuntijaa, kokemusasiantuntijan tai vertaisen kyllä. Riski on, että riippuvuus iskee salakavalasti. Välillä päihdeputki ottaa vallan ja Jeren kirjassa kuvattu apinavaihde menee päälle. Toisinaan menee aikaa päihteettä ja arki rullaa kohtuullisesti. Jopa niin, että ihminen itse saa oman kuntonsa taas hyvälle tolalle ja ajattelee, että voi ottaa muutaman oluen ongelmitta. Yksi ilta onnistuu. Ehkä toinen ja kolmaskin. Kunnes jossain vaiheessa ilta venyy viikoksi tai ylikin. Näitä tarinoita olen kuullut ja nähnyt työssäni viime vuosina.

 

Päihdeoravanpyörä pyörii, päihdejaksoja kuluu ja niiden rinnalle tulee päihteettömiä huippu-urheilujaksoja. Päihdeputken, ”rokkarielämän” ja ”aivot narikkaan” -aikojen jälkeen seuraa morkkista, terveellisiä elämäntapoja, läheisten hyvittelyä, velkojen maksua jne. Kunnes aikaa on kulunut, ei taas jaksa ja tarvitsee vähän rentoutua. Kierre kulkee osan riippuvaisista elämässä näin. Selkeää rajaa sen välillä onko toipunut vai ei, on harvan kohdalla. Pitäisikin luopua ajatuksesta; olin pohjalla ja nousin sieltä. Monen pohja on hautausmaalla. Monella taas toipuminen ja kiipeäminen pohjalta ylös kestää loppuelämän.

 

Olen itsekin elänyt nuoruuteni Koillis-Helsingissä ja monet tilanteet, paikat sekä tapa heittää läppää tuntuvat minusta tutuilta. Kuitenkin kokonaisuutta pohtiessani minulle jäi mielenpäälle useita kysymyksiä. Onko hengellään syytä leikkiä? Onko päihderallin tuoma rentoutus ainoa keino rentoutua esimerkiksi lapsen syntymän jälkeen? Unohtuuko kuoleman lähellä käynnin tunne, kun aikaa kuluu ja asian vakavuus unohtuu? Vai onko niin, ettei kuolema ole tunnu enää olevan niin lähellä, vaikka mittariin kertyy lisää vuosia?

 

Usein törmään myös siihen, että ihminen on loppujen lopuksi kuollut päihdevaihde silmässä. Toivon, että Jeren elämä kantaa. Toivon myös, että Jeren kirjaa lukiessa ihmiset pysähtyvät miettimään huume- ja huippu-urheiluvuoristorataa, jolla Jere ja hänen läheisensä eli. Hauskuuden vastapainona on ollut paljon huolta ja murhetta. Useita sydämentykytyksiä. Hienoa, jos nuo ajat ovat takana ja uusi elämäntapa kantaa. Toivon, että päihdepilke on kadonnut Jeren silmäkulmasta. Kiitos lukukokemuksesta Aki Linnanahde ja Jere Karalahti. Tsemppiä Jere ja Nanna Karalahti.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit ()

Erkki Joona

Yhteiskuntamme on nostanut kädet ylös ja antautunut jo huumebisnekselle! Huumeiden vastainen arvokas työ yhteiskunnassamme ei näytä kiinnostavan kommentoijia.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset